Kätilöopiston kauhut
Osa 1:
On vuosi 1998 ja minä olen raskaana. Kohdussani asuu pieni eliö, parasiitti, joka saa minut voimaan pahoin työpaikallani ravintolan keittiön katkuissa, mutta sydämeni iloitsee. Lopetan tupakoinnin ja käyttämäni nukahtamislääkkeen. Tarkistan juomani yrttiteen ainesosat, ja hätistän tupakoivat ihmiset ulos kodistamme. Minusta tulee ruisleipää ja luonnonjogurttia ahmiva hysteerikko. Minä olen papin tytär ja vaikka olen ollut nuoresta lähtien ateisti, tiesin aina haluavani lapsia
Minulle on varattu ihka ensimmäinen lääkärinaika Kätilöopiston sairaalaan ja minua jännittää. Olen käynyt jo verikokeessa ja ultrassa ja kohta saan kuulla, onko kaikki hyvin. Raskaus myös konkretisoituu siitä puhuttaessa, eikä se ole enää pelkkä hormonimuutos kahtena viivana testitikulla.
Astun mieheni kanssa huoneeseen, jossa aistin oudon tunnelman. Lääkärillä on paperini esillä ja kansiota koristaa punainen kolmio, tartuntavaaran merkki. Erikoistuva lääkäri Lappalainen on vihainen. Hän tiuskii, kun en muista viimeisiä kuukautisiani ja minä olen purskahtamaisillani itkuun. Neuvolakorttikin on hukassa ja tästä on erikseen maininta sairaskertomuksessani. Hän kertoo, että verikokeissa on tullut esiin c-hepatiitti ja kysyy, mistä olen sen saanut. Vastaan hämmentyneenä, mutta rehellisesti, että se on seurausta nuoruuden hölmöilystä. ”Käytätkö sinä siis vielä huumeita?” tivaa lääkäri ja minä vastaan, etten tietenkään käytä, minähän olen raskaana ja tästä kaikesta on kohta kymmenen vuotta aikaa. Se oli huono kokeilu, minä tiedän! Lääkäri ei usko ja minä itken jo. Minut määrätään - vauvan huostaanoton uhalla - raskaudenaikaiseen riskiseulontaan, joka tarkoittaa kuukausittain otettavia huumeseuloja ja ultraäänitutkimusta ja minut passitetaan sosiaalityöntekijän pakeille puhumaan "ongelmistani".

Lääkäri näyttää pitävän minua siis jo ensimmäisellä tapaamisella päihdeäitinä ja suhtautuu minuun vihamielisesti ja halveksuen, joten lähden vastaanotolta itkusta ja pettymyksestä vapisten mieheni lohduttaessa minua. Tämä kipeä asia, jonka olin jo unohtanut paiskataan kasvoilleni, kun olen herkimmilläni. Odotan ensimmäistä lastani ja olen epävarma. Olisin kaivannut tukea ja ymmärrystä. Sellaista reilua otetta, että mitä me menneistä, keskitytään nyt tähän. Hyvin se menee, älä itke!
On totta, että käytin kokeiluluontoisesti amfetamiinia pari vuotta 90-luvun alussa. Pääsin ongelmasta itsenäisesti eroon, enkä ole sen jälkeen kokenut tarvetta turvautua narkoottisiin aineisiin. Kyseessä oli lähinnä nuoruuden ahdistuksessa tekemäni huono päätös, josta irtautuminen oli minulle suhteellisen helppoa. Pyrin 90-luvun alun töppäyksen jälkeen hyvin nopeasti saamaan elämäni takaisin järjestykseen ja hain jopa kaksi kertaa Helsingin yliopistoon lukemaan kulttuuriantropologiaa mutten läpäissyt pääsykoetta. Olin jo aikaisemmin haaveillut opiskelusta taideteollisessa korkeakoulussa mutta suunnitelmat kariutuivat. Laitoin opiskeluhaaveet hetkeksi hautumaan ja keskityin elämään ja työntekoon. Paiskin hommia milloin missäkin ja palkkarahoilla matkustelin pitkin Eurooppaa. Tapasin elämäni rakkauden - lasteni tulevan isän vuonna 1996 ja löimme hynttyyt yhteen. Ja nyt olimme tilanteessa, jota olimme toivoneet mutta olimmekin vihaisia ja hämmentyneitä.
Lääkärin käynti on takana ja saan keskittyä arkeeni. Käyn edelleen töissä, sillä haluan saada myöhemmin ansiosidonnaista äitiyspäivärahaa. Olen suunnitellun kaiken hyvin. Hankin lastenvaatteita, hypistelen niitä ja haaveilen keväästä, jolloin vauva syntyy. Ostan Tukholman Ikeasta ensimmäisen leluankan risteilytuliaisina ja laitan sen laatikkoon odottamaan pikkuruisten sukkien viereen. Se tuntuu surrealistiselta, koska raskaus on vasta alussa mutta leluankka vie minut lähemmäksi vauvaa ja äitiydentuntua.
Kohta on kuukausi kulunut, vatsa on ehkä hieman kasvanut ja edessä on taas kontrollikäynti Kätilöopistolla. Valmistaudun henkisesti ja aion näyttää niille, mistä minut on tehty. Mietin rauhoituttuani, että siinähän ottavat seulansa. Näkevät, että minä olen ihan tavallinen ihminen sekä hyvä äiti ja uskon, että kaikki järjestyy. Kuinka väärässä olenkaan! Kätilöopiston silloinen sosiaalityöntekijä on äärimmäisen julma ja kiero nainen ja hän tulee järjestämään sirkuksen, johon vedotaan vielä 15 vuotta myöhemmin.
Lääkäri näyttää pitävän minua siis jo ensimmäisellä tapaamisella päihdeäitinä ja suhtautuu minuun vihamielisesti ja halveksuen, joten lähden vastaanotolta itkusta ja pettymyksestä vapisten mieheni lohduttaessa minua. Tämä kipeä asia, jonka olin jo unohtanut paiskataan kasvoilleni, kun olen herkimmilläni. Odotan ensimmäistä lastani ja olen epävarma. Olisin kaivannut tukea ja ymmärrystä. Sellaista reilua otetta, että mitä me menneistä, keskitytään nyt tähän. Hyvin se menee, älä itke!
On totta, että käytin kokeiluluontoisesti amfetamiinia pari vuotta 90-luvun alussa. Pääsin ongelmasta itsenäisesti eroon, enkä ole sen jälkeen kokenut tarvetta turvautua narkoottisiin aineisiin. Kyseessä oli lähinnä nuoruuden ahdistuksessa tekemäni huono päätös, josta irtautuminen oli minulle suhteellisen helppoa. Pyrin 90-luvun alun töppäyksen jälkeen hyvin nopeasti saamaan elämäni takaisin järjestykseen ja hain jopa kaksi kertaa Helsingin yliopistoon lukemaan kulttuuriantropologiaa mutten läpäissyt pääsykoetta. Olin jo aikaisemmin haaveillut opiskelusta taideteollisessa korkeakoulussa mutta suunnitelmat kariutuivat. Laitoin opiskeluhaaveet hetkeksi hautumaan ja keskityin elämään ja työntekoon. Paiskin hommia milloin missäkin ja palkkarahoilla matkustelin pitkin Eurooppaa. Tapasin elämäni rakkauden - lasteni tulevan isän vuonna 1996 ja löimme hynttyyt yhteen. Ja nyt olimme tilanteessa, jota olimme toivoneet mutta olimmekin vihaisia ja hämmentyneitä.
Lääkärin käynti on takana ja saan keskittyä arkeeni. Käyn edelleen töissä, sillä haluan saada myöhemmin ansiosidonnaista äitiyspäivärahaa. Olen suunnitellun kaiken hyvin. Hankin lastenvaatteita, hypistelen niitä ja haaveilen keväästä, jolloin vauva syntyy. Ostan Tukholman Ikeasta ensimmäisen leluankan risteilytuliaisina ja laitan sen laatikkoon odottamaan pikkuruisten sukkien viereen. Se tuntuu surrealistiselta, koska raskaus on vasta alussa mutta leluankka vie minut lähemmäksi vauvaa ja äitiydentuntua.
Kohta on kuukausi kulunut, vatsa on ehkä hieman kasvanut ja edessä on taas kontrollikäynti Kätilöopistolla. Valmistaudun henkisesti ja aion näyttää niille, mistä minut on tehty. Mietin rauhoituttuani, että siinähän ottavat seulansa. Näkevät, että minä olen ihan tavallinen ihminen sekä hyvä äiti ja uskon, että kaikki järjestyy. Kuinka väärässä olenkaan! Kätilöopiston silloinen sosiaalityöntekijä on äärimmäisen julma ja kiero nainen ja hän tulee järjestämään sirkuksen, johon vedotaan vielä 15 vuotta myöhemmin.
1 kommentti:
Kamalaa kohtelua! Itse jouduin juurikin kättärillä silmätikuksi toisesta asiasta kylläkin. Ihan mahdotonta näiden "ammatilaisetn " kanssa. En tehnyt toista lasta, koska se oli niin kamalaa.
Lähetä kommentti