tiistai 4. syyskuuta 2018

Kätilöopiston kauhut

Osa 2:


Tällä kertaa menen Kätilöopiston kontrollikäynnille yksin. Miehelläni on töitä, eikä hän ole tottunut keskustelemaan hyökkäävästi käyttäytyvän hoitohenkilökunnan kanssa, joten kohtaan vastustajani yksin. Pohdin, että jos esitän asiani mahdollisimman asiallisesti ja rauhallisesti, minua uskotaan kyllä.

Istun odotusaulassa ja katselen ympärilleni. Sain kansliasta kansioni punaisine kolmioineen ja kurkistan papereitani. Siellä on laboratoriotulokset ja edellisen käynnin päivämäärä. Hyvin vähän mitään, mihin tarttua. Osa aulassa odottavista naisista on viimeisillään, toisista ei vielä näy merkkiäkään raskaudesta. He ovat kovin itsevarman näköisiä selaillessaan naistenlehtiä. Aivan kuin he olisivat jonkin tason synnytysammattilaisia, eivätkä ole varmasti tehneet mitään typerää elämässään. Ikinä. Yritän piilotta kansiotani vaatteiden alle, etteivät muut näkisi kantamaani stigmaa. Haluan kadota hupparini sisään itkeä vähän ja soittaa äidille.

Vihdoin minut kutsutaan hoitajan puheille. Huoneessa istuu myös sosiaalityöntekijä Pihkala, joka katsoo minua arvioiden ja olen huomaavinani ilkeän hymyn hänen kasvoillaan mutta vakuutan itselleni, että kyse on vain temppuilevista hormoneista. 

No, mites tämä sun tilanne, päihteidenkäyttö ja muu, aloittaa äitiyspoliklinikan hoitaja. Tunnen kiven putoavan pallean seudulleni. Käsittääkseni kerroin kaiken jo lääkärille, vastaan tuskastuneena. Tavoitan sosiaalityöntekijän epäuskoisen katseen, ja hylkään teoriani temppuilevista hormoneista. Hoitaja ei piittaa vastauksestani, vaan valistaa minua huumeiden, alkoholin ja tupakan vaikutuksista sikiöön ja koen tilanteen niin absurdiksi, että tunnen raivon valtaavan koko kehoni.

Yritän vielä. Kerron, miten tärkeää vauvan hyvinvointi minulle on, kuinka terveellisesti syön ja kerron, etten ota särkyyn panadolia vahvempaa. Kerron vielä kuinka en voi ymmärtää, miten joku saattaa käyttää huumeita raskaana ollessaan ja että olen päihdeäitien pakkohoidon kannalla. Huomaan huutavani. Hoitaja ja sosiaalityöntekijä vilkaisevat toisiaan ja hoitaja kirjoittaa jotain papereihini. Olen aivan epätoivoisessa tilassa. Tämä on totisinta totta, he eivät usko. He ovat päättäneet minun olevan päihdeäiti, eivätkä he aio luopua teoriastaan. 

Epäonnistuneen palaverin päätteeksi sosiaalityöntekijä ojentaa minulle muovipurkin ja kehottaa minua antamaan huumetestin käytävän päässä olevassa vessassa. Hoitaja antaa minulle seuraavalle viikolle uuden ultraääniajan ja sovimme seuraavasta tapaamisesta, jolloin he jälleen "kartoittavat tilannettani" tulosten perusteella. 

Pissaan vihaisesti  purkkiin ja paiskaan sen teatraalisesti näytepöydälle ajatellen, että siitäs saatte. Huomaan vessan olevan yleinen ja pöydällä lojuvan muidenkin näytteitä kaikkien saatavilla. En kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota, vaan lähden kyyneliä hihansuihini pyyhkien kotiin. 

Mietin matkalla tilannettani. Tällaistako tämä tulee olemaan koko raskausajan? Miten stressi vaikuttaa sikiöön? Mitäpä, jos vain lakkaisin käymästä äitiyspoliklinikalla? Näin jälkiviisaana todeten; juuri näin minun olisi pitänyt menetellä, sillä asiat tuleavat vain pahenemaan laitoksen sosiaalityöntekijän ilkeän juonittelun seurauksena. 



Lisää kuvateksti

lauantai 1. syyskuuta 2018

Kätilöopiston kauhut

Osa 1:


On vuosi 1998 ja minä olen raskaana. Kohdussani asuu pieni eliö, parasiitti,  joka saa minut voimaan pahoin työpaikallani ravintolan keittiön katkuissa, mutta sydämeni iloitsee. Lopetan tupakoinnin  ja käyttämäni nukahtamislääkkeen. Tarkistan juomani yrttiteen ainesosat, ja hätistän tupakoivat ihmiset ulos kodistamme. Minusta tulee ruisleipää ja luonnonjogurttia ahmiva hysteerikko.  Minä olen papin tytär ja vaikka olen ollut nuoresta lähtien ateisti, tiesin aina haluavani lapsia

Minulle on varattu ihka ensimmäinen lääkärinaika Kätilöopiston sairaalaan ja minua jännittää. Olen käynyt jo verikokeessa ja ultrassa ja kohta saan kuulla, onko kaikki hyvin. Raskaus myös konkretisoituu siitä puhuttaessa, eikä se ole enää pelkkä hormonimuutos kahtena viivana testitikulla. 


Astun mieheni kanssa huoneeseen, jossa aistin oudon tunnelman. Lääkärillä on paperini esillä ja kansiota koristaa punainen kolmio, tartuntavaaran merkki. Erikoistuva lääkäri Lappalainen on vihainen. Hän tiuskii, kun en muista viimeisiä kuukautisiani ja minä olen purskahtamaisillani itkuun. Neuvolakorttikin on hukassa ja tästä on erikseen maininta  sairaskertomuksessani. Hän kertoo, että verikokeissa on tullut esiin c-hepatiitti ja kysyy, mistä olen sen saanut. Vastaan hämmentyneenä, mutta rehellisesti, että se on seurausta nuoruuden hölmöilystä. ”Käytätkö sinä siis vielä huumeita?” tivaa lääkäri ja minä vastaan, etten tietenkään käytä, minähän olen raskaana ja tästä kaikesta on kohta kymmenen vuotta aikaa. Se oli huono kokeilu, minä tiedän! Lääkäri ei usko ja minä itken jo. Minut määrätään - vauvan huostaanoton uhalla - raskaudenaikaiseen riskiseulontaan, joka tarkoittaa kuukausittain otettavia huumeseuloja ja ultraäänitutkimusta ja minut passitetaan sosiaalityöntekijän  pakeille puhumaan "ongelmistani". 





Lääkäri näyttää pitävän minua siis jo ensimmäisellä tapaamisella päihdeäitinä ja suhtautuu minuun vihamielisesti ja halveksuen, joten lähden vastaanotolta itkusta ja pettymyksestä vapisten mieheni lohduttaessa minua. Tämä kipeä asia, jonka olin jo unohtanut paiskataan kasvoilleni, kun olen herkimmilläni. Odotan ensimmäistä lastani ja olen epävarma. Olisin kaivannut tukea ja ymmärrystä. Sellaista reilua otetta, että mitä me menneistä, keskitytään nyt tähän. Hyvin se menee, älä itke!

On totta, että käytin kokeiluluontoisesti amfetamiinia pari vuotta 90-luvun alussa. Pääsin ongelmasta itsenäisesti eroon, enkä ole sen jälkeen kokenut tarvetta turvautua narkoottisiin aineisiin. Kyseessä oli lähinnä nuoruuden ahdistuksessa tekemäni huono päätös, josta irtautuminen oli minulle suhteellisen helppoa. Pyrin 90-luvun alun töppäyksen jälkeen hyvin nopeasti saamaan elämäni takaisin järjestykseen ja hain jopa kaksi kertaa Helsingin yliopistoon lukemaan kulttuuriantropologiaa mutten läpäissyt pääsykoetta. Olin jo aikaisemmin haaveillut opiskelusta taideteollisessa korkeakoulussa mutta suunnitelmat kariutuivat. Laitoin opiskeluhaaveet hetkeksi hautumaan ja keskityin elämään ja työntekoon. Paiskin hommia milloin missäkin ja palkkarahoilla matkustelin pitkin Eurooppaa. Tapasin elämäni rakkauden - lasteni tulevan isän vuonna 1996 ja löimme hynttyyt yhteen. Ja nyt olimme tilanteessa, jota olimme toivoneet mutta olimmekin vihaisia ja hämmentyneitä.  


Lääkärin käynti on takana ja saan keskittyä arkeeni. Käyn edelleen töissä, sillä haluan saada myöhemmin ansiosidonnaista äitiyspäivärahaa. Olen suunnitellun kaiken hyvin. Hankin lastenvaatteita, hypistelen niitä ja haaveilen keväästä, jolloin vauva syntyy. Ostan Tukholman Ikeasta ensimmäisen leluankan risteilytuliaisina ja laitan sen laatikkoon odottamaan pikkuruisten sukkien viereen. Se tuntuu surrealistiselta, koska raskaus on vasta alussa mutta leluankka vie minut lähemmäksi vauvaa ja äitiydentuntua.

Kohta on kuukausi kulunut, vatsa on ehkä hieman kasvanut ja edessä on taas kontrollikäynti Kätilöopistolla. Valmistaudun henkisesti ja aion näyttää niille, mistä minut on tehty. Mietin rauhoituttuani, että siinähän ottavat seulansa. Näkevät, että minä olen ihan tavallinen ihminen sekä hyvä äiti ja uskon, että kaikki järjestyy. Kuinka väärässä olenkaan! Kätilöopiston silloinen sosiaalityöntekijä on äärimmäisen julma ja kiero nainen ja hän tulee järjestämään  sirkuksen, johon vedotaan vielä 15 vuotta myöhemmin.



















Aikaisemmat jutut

Kätilöopiston kauhut Osa 2: Tällä kertaa menen Kätilöopiston kontrollikäynnille yksin. Miehelläni on töitä, eikä hän ole tottunut kes...