Kätilöopiston kauhut
Osa 2:
Tällä kertaa menen Kätilöopiston kontrollikäynnille yksin. Miehelläni on töitä, eikä hän ole tottunut keskustelemaan hyökkäävästi käyttäytyvän hoitohenkilökunnan kanssa, joten kohtaan vastustajani yksin. Pohdin, että jos esitän asiani mahdollisimman asiallisesti ja rauhallisesti, minua uskotaan kyllä.
Istun odotusaulassa ja katselen ympärilleni. Sain kansliasta kansioni punaisine kolmioineen ja kurkistan papereitani. Siellä on laboratoriotulokset ja edellisen käynnin päivämäärä. Hyvin vähän mitään, mihin tarttua. Osa aulassa odottavista naisista on viimeisillään, toisista ei vielä näy merkkiäkään raskaudesta. He ovat kovin itsevarman näköisiä selaillessaan naistenlehtiä. Aivan kuin he olisivat jonkin tason synnytysammattilaisia, eivätkä ole varmasti tehneet mitään typerää elämässään. Ikinä. Yritän piilotta kansiotani vaatteiden alle, etteivät muut näkisi kantamaani stigmaa. Haluan kadota hupparini sisään itkeä vähän ja soittaa äidille.
Vihdoin minut kutsutaan hoitajan puheille. Huoneessa istuu myös sosiaalityöntekijä Pihkala, joka katsoo minua arvioiden ja olen huomaavinani ilkeän hymyn hänen kasvoillaan mutta vakuutan itselleni, että kyse on vain temppuilevista hormoneista.
No, mites tämä sun tilanne, päihteidenkäyttö ja muu, aloittaa äitiyspoliklinikan hoitaja. Tunnen kiven putoavan pallean seudulleni. Käsittääkseni kerroin kaiken jo lääkärille, vastaan tuskastuneena. Tavoitan sosiaalityöntekijän epäuskoisen katseen, ja hylkään teoriani temppuilevista hormoneista. Hoitaja ei piittaa vastauksestani, vaan valistaa minua huumeiden, alkoholin ja tupakan vaikutuksista sikiöön ja koen tilanteen niin absurdiksi, että tunnen raivon valtaavan koko kehoni.
Yritän vielä. Kerron, miten tärkeää vauvan hyvinvointi minulle on, kuinka terveellisesti syön ja kerron, etten ota särkyyn panadolia vahvempaa. Kerron vielä kuinka en voi ymmärtää, miten joku saattaa käyttää huumeita raskaana ollessaan ja että olen päihdeäitien pakkohoidon kannalla. Huomaan huutavani. Hoitaja ja sosiaalityöntekijä vilkaisevat toisiaan ja hoitaja kirjoittaa jotain papereihini. Olen aivan epätoivoisessa tilassa. Tämä on totisinta totta, he eivät usko. He ovat päättäneet minun olevan päihdeäiti, eivätkä he aio luopua teoriastaan.
Epäonnistuneen palaverin päätteeksi sosiaalityöntekijä ojentaa minulle muovipurkin ja kehottaa minua antamaan huumetestin käytävän päässä olevassa vessassa. Hoitaja antaa minulle seuraavalle viikolle uuden ultraääniajan ja sovimme seuraavasta tapaamisesta, jolloin he jälleen "kartoittavat tilannettani" tulosten perusteella.
Pissaan vihaisesti purkkiin ja paiskaan sen teatraalisesti näytepöydälle ajatellen, että siitäs saatte. Huomaan vessan olevan yleinen ja pöydällä lojuvan muidenkin näytteitä kaikkien saatavilla. En kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota, vaan lähden kyyneliä hihansuihini pyyhkien kotiin.
Mietin matkalla tilannettani. Tällaistako tämä tulee olemaan koko raskausajan? Miten stressi vaikuttaa sikiöön? Mitäpä, jos vain lakkaisin käymästä äitiyspoliklinikalla? Näin jälkiviisaana todeten; juuri näin minun olisi pitänyt menetellä, sillä asiat tuleavat vain pahenemaan laitoksen sosiaalityöntekijän ilkeän juonittelun seurauksena.
No, mites tämä sun tilanne, päihteidenkäyttö ja muu, aloittaa äitiyspoliklinikan hoitaja. Tunnen kiven putoavan pallean seudulleni. Käsittääkseni kerroin kaiken jo lääkärille, vastaan tuskastuneena. Tavoitan sosiaalityöntekijän epäuskoisen katseen, ja hylkään teoriani temppuilevista hormoneista. Hoitaja ei piittaa vastauksestani, vaan valistaa minua huumeiden, alkoholin ja tupakan vaikutuksista sikiöön ja koen tilanteen niin absurdiksi, että tunnen raivon valtaavan koko kehoni.
Yritän vielä. Kerron, miten tärkeää vauvan hyvinvointi minulle on, kuinka terveellisesti syön ja kerron, etten ota särkyyn panadolia vahvempaa. Kerron vielä kuinka en voi ymmärtää, miten joku saattaa käyttää huumeita raskaana ollessaan ja että olen päihdeäitien pakkohoidon kannalla. Huomaan huutavani. Hoitaja ja sosiaalityöntekijä vilkaisevat toisiaan ja hoitaja kirjoittaa jotain papereihini. Olen aivan epätoivoisessa tilassa. Tämä on totisinta totta, he eivät usko. He ovat päättäneet minun olevan päihdeäiti, eivätkä he aio luopua teoriastaan.
Epäonnistuneen palaverin päätteeksi sosiaalityöntekijä ojentaa minulle muovipurkin ja kehottaa minua antamaan huumetestin käytävän päässä olevassa vessassa. Hoitaja antaa minulle seuraavalle viikolle uuden ultraääniajan ja sovimme seuraavasta tapaamisesta, jolloin he jälleen "kartoittavat tilannettani" tulosten perusteella.
Pissaan vihaisesti purkkiin ja paiskaan sen teatraalisesti näytepöydälle ajatellen, että siitäs saatte. Huomaan vessan olevan yleinen ja pöydällä lojuvan muidenkin näytteitä kaikkien saatavilla. En kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota, vaan lähden kyyneliä hihansuihini pyyhkien kotiin.
Mietin matkalla tilannettani. Tällaistako tämä tulee olemaan koko raskausajan? Miten stressi vaikuttaa sikiöön? Mitäpä, jos vain lakkaisin käymästä äitiyspoliklinikalla? Näin jälkiviisaana todeten; juuri näin minun olisi pitänyt menetellä, sillä asiat tuleavat vain pahenemaan laitoksen sosiaalityöntekijän ilkeän juonittelun seurauksena.
 |
| Lisää kuvateksti |
